Maurice Baring(1874-1945)
Meidät on irrotettu ajan siteistä
ja avaruus turhaan meidät erottaa. Lähellä tai kaukana,
poissaolevana, hohdat edessäni kuin tähti;
tunnit jolloin olet kanssani lakkaavat soimasta.
Surullisuuden me tunnemme muttemme kylläisyyttä;
kuuntelemme vuodenaikojen marssia lyhyttä tai pitkää,
päihittäminä ja kuurouttamina vuorovesien laulun,
jotka vyöryvät kasvaen ikuisuudesta.
Meille päivän loisto on ohi;
auringonlasku sulaa myöten unelmaa hopeaista
pimeyden hohtamassa rauhasta ja kasteesta;
me kellumme, kuin haamut kuoleman loputtomassa virrassa,
autuudessa; sillä vain yksi pehmeä ykseys
hengittää tyhjässä suunnattomuudessa: Minä ja sinä.
[Tristram and Iseult, Collected Poems(1927), sivu 32.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti