Orapihlaja-aikaan Wiltshiressä matkaten
etsimässä jotakin jotta sattuma ei koskaan toisi,
vanhan miehen kasvot, elämän ja sään uurtamat
ja värittämät, - karkeat, ruskeat, suloiset kuin mikä tahansa pähkinä, -
maiset kasvot, merensinisilmäiset, riippuivat mielessäni
kun olin jättänyt hänet monta virstaa taakse.
Kaikki mitä hän sanoi oli: "Kukaan ei voi pysäyttää sinua. Se
on jalkapolku, totta tosiaan. Näet nuo palaset
kumpuja - se on missä he aukaisivat hautakummut
kuusikymmentä vuotta sitten, kun olin pääskysiä säikyttämässä.
He ajattelivat kuin olisi jotakin löydettävissä siellä,
mutta eivät kyenneet löytämään sitä, kaivamalla, mistään."
Kääntyä takaisin silloin ja etsiä hänet, missä oli hyöty?
Oli kolme Manningdordia, Apotin, Bohunin,
ja Brucen:
ja josko Alton, eikä Manningford, se oli,
muistini ei kyennyt päättämään, koska
siellä oli sekä Alton Barnes ja Alton Priors.
Kaikilla oli kirkkonsa, hautausmaansa, maatilansa, ja navettansa,
piileksimässä yhdellä puolella pitkin polkuja ja kujia,
harvoin hyvin nähty paitsi lentokoneilla;
ja kun kellot soivat, tai siat vinkuivat, tai kukot kiekuivat,
vain silloin kuullut. Aikakausia sitten tie
lähestyi. Ihmiset seisoivat ja katsoivat ja kääntyivät.
Eivätkä pyytäneet sitä tulemaan lähemmäs, eivätkä oppineet vielä
muuttamaan sinne ja asumaan kaikkien ihmisten tomussa.
Ja sitten kuitenkin he ampuivat sääkukon, koska
se oli hän joka kiekui epävireisesti, he sanoivat:
Joten nyt kuparinen sääkukko on kuollut.
Jos he olisivat niittäneet voikukkansa ja myyneet
ne reilusti, heillä olisi ollut varaa kultaan.
Monta vuotta kului, ja menin takaisin uudestaan
keskelle noita kyliä, ja etsin miehiä
jotka olisivat saattaneet tuntea muinaiseni. Hän itse
oli kauan ollut kuollut tai laskettu hyllylle,
ajattelin. Yksi mies jolta kysyin karjahti
kuvaukseeni: "Se on vanha Bottlesford
jota hän tarkoittaa, Bill." Mutta toinen sanoi: "Tietenkin,
se oli vanha Jack Button pohjoisen Valkoisesta hevosesta.
Hän on kuollut, herra, nämä kolme vuotta." Tämä kesti kunnes
tyttö ehdotti Walkeria Walkerin Kukkulalta,
"Vanha Adam Walker. Aadamin paikan näet
merkittynä kartoille."
"Tuo oli hänen ilkikurisuuttansa,"
seuraava mies sanoi. Hän oli kartanonherran poika
joka rakasti villintuja ja petoja, ja koiraa ja asetta
niiden tappamiseksi. Hän oli rakastanut niitä synnystänsä,
yhtä kera toisen, kuten hän rakasti maata.
"Mies saattaa olla kuin Button, tai Walker, tai
kuin Bottlesford, jonka tahdot, mutta paljon enemmän
hän kuulostaa kuin yhdeltä jonka näin kun olin lapsi.
Saattaisin melkein vannoa hänestä. Mies oli villi
ja vaelsi. Hänen kotinsa oli missä hän oli vapaa.
Kaikki ovat tavanneet yhden sellaisen miehen kuin hän.
Pysyttäytyykö hän poissa vanhoilta poluilta joita kukaan ei käytä
paitsi kerran eliniässä kun hän rakastaa tai pohtii?
Hän on englantilainen kuten tämä portti, nämä kukat, tämä räme.
Ja kun kahdeksan vuotta vanha Lob-maata-tulen-luona
tuli tietoisuuteni, tämä oli se mies jonka näin.
Hän on ollut Englannissa yhtä kauan kuin kyyhky ja naakka,
kutsuen villiä kirsikkapuuta iloiseksi puuksi,
harmaakäenkukkaa Bridgetiksi-hänen-urheudessansa;
ja lempeällä tuulella hän, kuten arvelen,
kastoi yhden kukan Rakkaudeksi-joutilaisuudessa,
ja kun hän käveli Exeteristä Leedsiin
yhtenä huhtikuuna kutsui kaikkia luhtalikukkia Karjakoiksi.
Häneltä vanha yrttientuntija Gerard oppi, poikasena,
nimeämään saksankärhön Matkalaisen-iloksi.
Mustarastaamme eivät mitään englanniksi laulaneet kunnes hänen korvansa
kertoi hänelle he kutsuivat hänen Jan Toy'taan "Sulokullaksi."
(Hän oli Jan Toy Onnekas, joka, kadotettuaan
shillingin, ja löydettyään pennin leivän, iloitsi.)
Hänen omista syistään hänelle peukaloinen
on Jenny Maleksija. Ennen kaikkia muita ihmisiä
se oli hän joka ensiksi kutsui Karjun Selkää Karjun
Seläksi.
Että Äiti Dunchin Pakaroiden ei pitäisi olla vailla
nimeänsä oli hänen tahtonsa. Hän myös selitämään kykeni
Totteridgen ja Totterdownin ja Temppuilijan Kujan:
Hän tietää, jos kuka. Miksi Tumblingin Lahti,
sisämaassa Kentissä, on niin kutsuttu, hän saattaisi sanoa.
"Mutta vähän sanoo verrattuna mitä hän tekee.
Jos koskaan viisas vaivaa häntä hän on suriseva
kuin mehiläispesä päättääkseen pitkäveteisen kiistan:
Ja viisas, joka tietää kaikki kielet, juoksee pois.
Silti Lobilla on kolmetoista sataa sanaa hölmölle,
ja vaikka häneltä ei koskaan liiennyt aikaa koululle
unhoittamaan mitä kettu niin hyvin ilmitoi,
kukon pään puremisesta irti, - Hiljaisuus on paras, -
hän voi puhua aivan yhtä hyvin kuin kuka tahansa
kun hänen ajattelunsa on unohdetty ja tehty.
Hän ensiksi kaikista kertoi jonkun toisen vaimolle,
neljäspennistä tämä nylkisi piikiven ja pilaisi veitsen
kuuden pennin hintaisen nylkiessään sitä. Tämä kuuli hänen sanovan:
"Hänellä oli kasvot pitkät kuin kosteinwen viikko"
sanoi mies, kertoen tarinan vuosien jälkeen.
Sinisine työtakkeine ja kultaisine renkaine korvissansa
joskus on hän kulkukauppias, ei liian köyhä
pysyäkseen tarkkana. Tämä on pitkä Tom joka kantoi
halot sisää, ja Shakespearen ollessa salissa
kerran puhui, kun jääpuikot roikkuivat seinän luona.
Herne Metsästäjänä hän on tuntenut kovia aikoja.
Unettomina öinä hän on laatinut sääriimejä
jotka toiset pilasivat. Ja, Hob ollen silloin nimensä,
hän piti karjua joka luuli teurastajan tulevan
tuomaan päivällistänsä "Väärin ajattelit," sanoi Hob.
Kun oli kuninkaita Kentissä juuri tämä Lob,
jonka lampaat lihoivat ja hän itse tuli riemukkaaksi,
meni naimisiin Canterburyn kuninkaan tyttären kanssa;
sillä hän yksin, toisin kuin kartanonherra, aatelismies, ja kunngas,
vartioi yön vierellensä uinumatta;
hän piti molemmat hereillä. Kun hän oli pelkkä poikanen
hän voitti rikkaan miehen perijättären, kuuron, mykän, ja surullisen.
yllyttämällä hänet nauramaan itsellensä. Hän kantoi
aasinsa selässänsä. Joten heidät vihittiin.
Ja kun hän oli pieni suutarinpoika
hän huijasi jättiläistä tulemassa tuhoamaan
Shrewsburyn tulvalla. "Ja kuinka kaukana se on vielä?"
jättiläinen kysyi ohimennen. "Unohdan;
mutta nämä näe kengät jotka olen kuluttanut tiellä
ja emme ole siellä vielä." Hänen tyhjensi kenkätaakkansa
korjattavaksi. Jättiläinen antoi pudota lapiostansa
maan Severnin patomiseksi, ja täten teki
Wrekinin kukkulan; ja pieni Ercallin kukkula
nousi missä jättiläinen hankasi kenkiänsä. Kun yhä
niin nuori, meidän Jack oli Gothamin viisaiden päällikkö.
Mutta kauan ennen kuin hän olisi voinut olla viisas, aikakausia
ennemmin tätä, kun hän kasvoi vantteraksi ja vahvaksi
ja söi pekoninsa, tai, ajoittain, laului laulun
ja ainoastaan haistoi sitä, Jack Jättiläisentappajana
hän teki nimensä. Hän myös jauhoi myllärin,
yorkshireläisen joka jauhoi ihmisten luut jauhoiksi.
"Uskotko Jackin kuolleeeksi ennen tätä hetkeä?
Tai että nimensä on Walker, tai Bottlesford,
tai Buton, pelkkä narri, kartanonherra, tai aatelismies?
Mies jonka näit, - Lob-maata-tulen-luona, Jack Cade,
Jack Smith, Jack Moon, Jack jokapaikanhöyläparka,
nuori Jack, tai vanha Jack, tai Jack Miksi-kutsutkaan,
Jack-pensasaidassa, tai Robin-muurin-luona,
Robin Hood, Robin Resupekka, laiska-Bob,
yksi Ei kenenkään maan valtiaista, hyvä Lob, -
vaikka hänen nähtiin kuolevan Waterloossa,
Hastingsissa, Agincourtissa, ja myös Sedgemoorilla,
elää yhä. Hän ei koskaan myönnä olevansa kuollut
kunnes myllärit lakkaavat jauhamasta ihmisten luita leiväksi,
kunnes sääkukkomme kiekuu taas jälleen
ja siirrän taloni kujalta
tielle." Tämän myötä hän katosi
pähkinäpensaisiin ja orapihlahjiin saksankärhön kietomiin,
mutta yksi vilaus selästänsä, kun hän siellä seisoi,
valiten suuntansa, todisti hänet vanhan Jackin vereksi,
nuori Jack ehkä, ja nyt wiltshireläinen
kuten hän on usein ollut päiviensä alettua.
.jpg)
.jpg)
