Edgar Allan Poe(1809-1849)
Kerran keskiyönä kolkkona, kun mietin, heikkona ja uupuneena,
yllä monen vanhan ja oudon niteen unohdetun tiedon,
kun nuokahdin, melkein torkkuen, äkisti kuului koputus
kuin joku lempeästi koputtaisi, koputtaisi kammioni ovella.
"Se on joku vierailija," mutisin, "koputtaen kammioni ovella -
vain tämä, eikä mitään muuta."
Oi, selvästi muistan se oli kolkossa joulukuussa;
ja jokainen erillinen kuoleva kekäle teki haamunsa lattialle.
Innokkaasti toivoin huomista; - turhaan olin etsinyt lainatakseni
kirjoistani suruun helpotusta - suruun vuoksi Lenoren kadotetun -
vuoksi harvinaisen ja sädehtivän neidon jonka Lenoreksi enkelit nimeävät -
nimetön täällä ikuisesti.
Ja silkkinen, surullinen, epävarma kahina jokaisen purppuraverhon
sykähdytti minua - täytti minut ihmeellisillä peloilla aiemmin tuntemattomilla;
niin että nyt, rauhoittaakseni lyönnin sydämeni, seisoin toistaen
"Tämä on jokin vieras pyytäen sisäänpääsyä kammioni ovella -
jokin myöhäinen vieras pyytäen sisäänpääsyä kammioni ovella;
tämä se on, eikä mitään muuta."
Nyt sydämeni kasvoi voimakkaammaksi, silloin enää epäröimättä,
"Herra," sanoin, "tai Rouva, totisesti anteeksiantoanne pyydän;
mutta asia on että olin torkkumassa, ja niin lempeästi tulitte koputtaen
ja niin heikosti tulitte koputtaen kammioni ovelle,
että tuskin olin varma että teidät kuulin" - tässä avasin oven avoimeksi, -
pimeys siellä, eikä mitään muuta.
Syvälle tuohon pimeyteen tähyten, kauan seisoen ihmetellen siellä, peläten,
epäillen, uneksuen unia joita kukaan kuolevainen rohjennut ei uneksi uneksua ennen;
mutta murtumaton oli hiljaisuus, ja pimeys antanut ei mitään todistusta,
ja ainoa sana sanottu siellä oli kuiskattu sana, "Lenore?"
"Tämän kuiskasin, ja kaiku takaisin mumisi, sanan "Lenore!" -
Tämän vain, eikä mitään muuta.
Takaisin kammioon kääntyen, koko sieluni sisälläni palamassa,
pian taas kuulin koputuksen hieman aikaisempaa äänekkäämpänä.
"Varmasti," sanoin minä, "varmasti on jokin ikkunaristikollani;
anna minun nähdä sitten, mitä on siellä, ja tämä salaisuus tutkiskella -
anna minun sydämeni tyyni hetken olla ja tämä salaisuus tutkiskella;
se on tuuli eikä mitään muuta!"
Avoimeksi täällä paiskasin ikkunaluukun, kun myötä monen syöksähdyksen ja räpytyksen,
siellä sisään astui arvokas Korppi pyhien päivien muinaisten.
Ei vähäisintäkään osoitusta alamaisuuden tehnyt; eikä hetkeksikään pysähtynyt tai viivähtänyt;
vaan, olemuksella herran tai rouvan, asettui ylle oven kammioni -
asettui päälle rintakuvan Pallaksen juuri ylle oven kammioni -
asettui, ja istui, ja ei muuta.
Sitten tämä musta lintu houkuteli surullisen haaveiluni hymyilyksi,
kautta vakavan ja ankaran arvokkuuden olemuksen pitämänsä,
"Vaikka töyhtösi olisi leikattu ja ajeltu, sinä, "sanoin, "varmasti et ole mikään pelkuri,
kaamean tuima ja muinainen korppi vaeltamassa Yön rannalta -
kerro minulle mikä ruhtinaallinen nimesi on Öisen Manalan rannalla?
"Virkkoi korppi, "Ei ikinä."
Suuresti hämmästelin tätä kömpelöä lintua keskustelemassa niin selkeästi,
vaikka sen vastaus vähän tarkoitusta - vähän kantoi merkitystä;
sillä emme voi olla myöntämättä että kukaan ihmisolento elävä
ei koskaan ennen ollut siunattu nähdä linnun yllä oven kammionsa -
linnun tai pedon yllä veistetyn rintakuvan yllä oven kammionsa,
sellaisella nimellä kuin "Ei ikinä."
Mutta korppi, istuen yksinäisenä tyynellä rintakuvalla, vain lausahti
tuon yhden sanan, kuin sielunsa tuossa yhdessä sanassa vuodattaisi.
Ei mitään enempää sitten lausunut - ei höyhenkään lepattanut -
kunnes minä tuskin muuta kuin mutisin "Toiset ystävät ovat lentäneet aiemmin -
huomenna hän on minut jättävä, kuten toiveeni ovat lentäneet aiemmin."
Sitten lintu lausahti, "Ei ikinä."
Sävähtäen hiljaisuuden murtuessa vastaus niin taitavasti lausuttuna,
"Epäilemättä," sanoin, "mitä se lausuu on sen ainoa tavara ja tarjonta,
napattu joltakin onnettomalta omistajalta jota armoton Onnettomuus
seurasi nopeasti ja seurasi nopeammin kunnes hänen laulunsa yhtä taakkaa kantoivat -
kunnes suruvirret Toivonsa tuota alakuloista takkaa kantoivat
tuon "Ei - ei ikinä."
Mutta Korpin yhä houkuttaessa surullisen pohdintani hymyksi,
suoraan työnsin pehmustetun istuimen eteen linnun ja rintakuvan ja oven;
sitten, sametille vajoten, laitoin yhdistämään itseni
mielijohteen mielijohteeseen pohtien mitä tämä menneen lintu pahanenteinen -
mitä tämä synkeä, kömpelö, karu ja menmeen lintu pahaenteinen
tarkoitti raakkuen "Ei ikinä."
Tätä istuin keskittyen arvailemassa, muttei mikään tavu ilmaisemassa
linnulle jonka tuliset silmät nyt paloivat ytimeen poveni;
tätä ja enempää istuin tutkimassa, pääni levossa lepäämässä
tyynyn samettisella violettiompelulla jonka yllä lampunvalo hekumoitsi,
mutta jonka samettista violettiompelusta lampunvalon yllä hekumoidessa
hän ei ole alas painava, ei ikinä!
Sitten, ajattelin ilman tulevan tiheämmäksi, tuoksutetun näkymättömästä suitsutusastiasta
heiluttamasta enkelin jonka askeleet kilahtelivat tupsuisella lattialla.
"Kurja," huusin, "Jumalasi on lainannut sinulle - kautta näiden enkelien on lähettänyt sinulle
lievityksen - lievityksen ja rauhoittavan juoman Lenoren muistoistasi!
Kulauta, oi kulauta tämä lempeä rauhoittava juoma, unohda tämä kadotettu Lenore!"
Virkkoi korppi, "Ei ikinä."
"Profeetta!" sanoin minä, "olento pahuuden! - profeetta silti, josko lintu tai paholainen!
Josko Kiusaajan lähettämä, vaikko myrsky paiskasi sinut täällä maalle,
lohduttomana silti aivan lannistumattomana, tähän erämaahan lumottuun -
tähän kotiin Kauhun riivaamaan - kerro minulle totisesti, vetoan -
onko - onko salva Gileadissa? kerro minulle - kerro minulle - vetoan?
"Virkkoi korppi, "Ei ikinä."
"Profeetta!" sanoin minä, "olento pahuuden! - profeetta silti, josko lintu tai paholainen!
Kautta Taivaan joka taipuu yllämme - kautta Jumalan jota molemmat palvomme -
kerro tälle sielulle surulla kuormatulle josko, kaukaisessa Aidennissa,
se on syleilevä pyhitettyä neitoa jonka enkelit nimesivät Lenoreksi -
syleilevä harvinaista ja säihkyvää neitoa, jonka enkelit nimesivät Lenoreksi?
Virkkoi korppi, "Ei ikinä."
"Olkoon tuo sana merkki eromme, lintu tai pahahenki!" kirkaisin alkaen nousta -
"Takaisin mene myrskyyn ja Yön Manalan rannalle!
Jätä ala mitään mustaa sulkaa merkkinä tuon valheen jonka sanonit on sielusi!
Jätä yksinäisyyteni rikkomattomaksi! - hylkää rintakuva yllä oveni!
Ota nokkasi pois sydämestäni, ja ota hahmosi pois oveltani!
Virkkoi korppi, "Ei ikinä."
Ja korppi, koskaan liihottamatta, yhä on istumassa, yhä on istumassa
kalpealla rintakuvalla Pallaan juuri yllä oven kammioni;
ja silmillänsä on kaikki vaikutelma demonin uneksumassa,
ja lampunvalo ylitsensä virtaamassa heittää hänen varjonsa lattialle;
ja sieluni ulos tuosta varjosta kelluen lepäämässä lattialla
on kohotettava - ei ikinä!"
(The Raven, 1845.)
Kuvituksena on yhdysvaltalaisen taiteilijan John Rea Neillin(1877-1943) runoa varten tekemät työt vuodelta 1910.
#EdgarAllanPoe #Poe Käännös #Käännös Lyriikka #Lyriikka Runo #Runo Runoja #Runoja #Runokäännös #Runosuomennos #Runot Runot #Runous Runous #Runoutta #Suomennos Suomennos #YhdysvaltainKirjallisuus #YhdysvaltainRunous
.jpg)
.jpg)
.jpg)
