MILON VENUS

Alfred Noyes(1880-1958)

I

Taaksepäin hän nojautuu, kuten ruusu kukkimaton

   liukuu valkoisena lämpimästä kotelostaan jonakin aamuna

      toukokuun!

Alla viettävän lanteen, vinossa, hänen vyönsä

   tarrautuu kun se luisuu hellässä epäjärjestyksessä;

yksi polvi, hieman ulostyönnetty, pitää sen niin

   viipymässä ennen kuin se putoaa; hänen suloiset kasvonsa

      tuijottavat kuin yli oman Ikuisuutensa!

Nuo kädettömät sädehtivät olkapäät, kauan sitten

   ehkä pitivät käsiä kaipaavalla

      sulokkuudella Adonille

   sinisen Sisilian meren luona ojennettuja.

II

Ei; sinä ikuinen lähde näiden vähäisten kipinöiden,

   kirkas napatähti pyörivien hetkellisten taivaiden,

tytär veren ja vaahdon ja kuolemattomien

      unelmien,

   äiti kiitävän Rakkauden joka ei koskaan kuole,

sinulle, ylimmälle ja täydellisimmälle kukalle,

   viimeiselle sopusointuiselle huipulle, sameat halumme

      ja väsyneet sielumme kolkossa eripurassa kiipeävät;

liha unohtaa kalpeat ja vaeltavat tulensa;

   katsomme kautta taivaan kuin

      norsunluutornista

   hohtamassa yli Ajan viimeisten pimeiden rantojen.

III

Valkoinen huipennus maan unelmien,

   sinun suurenmoisuutesi ohjaa korkeampaan päämäärään,

missä, langeten maata kohti ylhäisestä uudesta

      syntymästä,

   varjoisat aistit jättävät ensisijaisen sielun!

Oi, alaston suloisuus, vielä paljastamaton,

   hetken päästä tuo putoava vaate ei ole näyttävä

      mitään ennustusta kuten tämä, tämä suuri uusi aamunkoitto,

paljaat kirkkaat rinnat, kumpikin kuin pehmeä valkoinen

      kilpi,

   ja kiinteä ruumis kuin luminen rinne

      valahtavasta unelma-aineksesta puolittain poistu-

         neena.

[Venus of Milo; Poems(1915, 1. painos 1906), sivut 10-12.]

#AlfredNoyes #Käännös #Käännöslyriikka #Käännösrunoja #Käännösruno #Käännösrunous #Lyriikka #Runo #Runoja #Runokäännös #Runot #Runous #Runoutta #Suomennos