Työn alla. Tähänkin toivottavasti tulee lisää käännettyjä osia joka päivä:

SIENET YOGGOTHISTA

H. P. Lovecraft(1890-1937)

I. KIRJA

Paikka oli synkkä ja pölyinen ja puoliksi hukkunut

vyyhtiin vanhojen kujien lähellä laitureita,

haisten oudoilta esineiltä tuoduilta meriltä,

ja kera oudoin kiehkuroin sumun joita länsituulet heittelivät.

Pienet vinöneliöpaneelit, peittämät savun ja kuuran,

vain näyttivät kirjat, pinoissa kuin vääristyneet puut,

lahoten lattiasta kattoon - sekasotku

murenevaa vanhojen perimätietoa vähällä hinnalla.

Menin sisään, haltioituneena, ja hämähäkinseitin peittämästä kasasta

otin ylös lähimmän opuksen ja sormeilin halki sen,

väristen oudoista sanoista jotka näyttivät pitävän

jonkin salaisuuden, hirviömäisen jos joku vain tietäisi.

Sitten, etsien jotakin myyjää vanhaa taidon,

en voinut muuta löytää paitsi äänen joka nauroi.

II TAKAA-AJO

Pitelin kirjaa alla takkini, näkien vaivaa

kätkeäkseni sen näkyviltä sellaisessa paikassa;

kiirehtien halki muinaisten satamakujien

monesti kääntyvin päin ja askelin hermostunein,

sameat, salavihkaiset ikkunat vanhassa horjuvassa tiilessä

tiiraillen minuun oudosti kun kiiruhdin ohi,

ja ajatellen mitä mitä ne majoittivat, kaipasin epätoivoisesti

lunastavaa vilahdusta puhtaan sinitaivaan.

Kukaan ei ollut nähnyt minun ottavan sitä - mutta silti

väritön nauru kaikui pyörivässä päässäni,

ja saatoin arvata mitä öisiä maailmoita pahan

lymysi tuossa niteessä jota halusin.

Tie muuttui oudoksi - muurit samanlaisiksi ja raivostuttaviksi -

ja kaukana takanani, näkymättömät jalat tassuttivat.

III AVAIN

En tiedä mitkä käännökset autiudessa

noiden outojen merikujien toivat minut taas kerran kotiin,

mutta porstuallani vapisin, valkoisena kiireestä

päästä sisään ja sulkea haalla raskas ovi.

Minulla oli kirja joka kertoi kätketyn tien

halki tyhjyyden ja halki avaruuteen ripustettujen verhojen

jotka pitävät ulottumuksettomia maailmoja aloillaan,

ja säilyttävät kadonneet aikakaudet omilla läänityksillään.

Lopultakin oli minun avain noihin epäselviin näkyihin

auringonlaskun torneista ja iltahämärän metsistä jotka mietteliäinä

hämärtyvät syvyyksissä tuolla puolen tämän maan täsmällisyyksien,

lymyten muistoina äärettömyyden.

Avain oli minun, mutta kun istuin siellä mutisten,

ullakon ikkuna tärisi heikosta tunnustelusta.

IV. TUNNISTUS

Taas oli tullut uudestaan päivä, jolloin lapsena

näin - kerran vain - tuon aukion vanhojen tammien,

harmaita usvasta matalasta joka ympäröi ja tukehduttaa

hiipivät hahmot jotka hulluus on häpäissyt.

Se oli sama - ruohot haisevat ja villit

takertuvat ympäri alttarin jonka kaiverrettu merkki kutsuu

Nimetöntä jolle tuhannet savut

nousivat, aikakausia sitten, epäpuhtaista torneista ylöskasatuista.

Näin ruumiin levitettynä tuolle kostealle kivelle,

ja tiesin etteivät nuo olennot herkuttelevat olleet ihmisiä;

tiesin ettei tämä outo, harmaa maailma ollut omani,

vaan Yuggoth, takana tähtisen tyhjyyden, ja silloin

ruumis kirkui minulle kuolleella huudolla,

ja liian myöhään tiesin että se oli minä!

V KOTIINTULO

Demoni sanoi että hän toisi minut kotiin

kalpeaan, varjoisaan maahan jonka puoleksi muistin

korkeana paikkana portaan ja terassin, muuritetun

marmorikaitein joita taivastuulet kampaavat,

kun peninkulmia alempana sokkelo kupolin yllä kupolin

ja tornin yllä tornin vierellä meren lepää leviten.

Taas kerran, hän kertoi minulle, seisoin haltioituneena

noissa vanhoissa korkeuksissa, ja kuulisin kaukaisen vaahdon.

Kaiken tämän hän lupasi, ja halki auringonlaskun portin

vei minut mennessään, ohi loiskuvien liekkimerien,

ja punakultaisten valtaistuinten nimettömien jumalien

jotka kirkuivat pelosta jonkin uhkaavan kohtalon.

Sitten musta lahti meriäänin yössä:

"Täällä oli kotisi," hän pilkkasi, "kun sinun oli näkö!"

VI LAMPPU

Me löysimme lampun sisältä noiden ontojen kallioiden

joiden kaiverrettua merkkiä ei yksikään pappi Thebassa voinut lukea,

ja jonka luolista pelästyneet hieroglyfit

varoittivat jokaista elävää olentoa maan suvun.

Enempää ei ollut siellä - vain tuo yksi julkea malja

kera jälkien oudon öljyn sisällä;

koristettu jollakin hämärästi kuvioidulla kääröllä,

ja merkeilla viitaten epämääräisesti outoon syntiin.

Vähän pelot neljänkymmenen vuosisadan merkitsivät

meille jotka kannoimme pois heikon saaliimme,

ja kun tarkastelimme sitä pimennetyssä teltassamme

me iskimme tulitikun kokeillaksemme vanhaa öljyä.

Se roihusi - suuri Jumala!.... Mutta valtavat hahmot jotka näimme

tuossa hullussa välähdyksessä ovat polttaneet sielumme hämmästyksellä.

VII. ZAMANIN KUKKULA

Suuri kukkula roikkui tiukasti yllä vanhan kaupungin,

jyrkänne vasten pääkadun loppua;

vihreä, korkea, ja metsäinen, katsoen synkästi alas

kirkontornia maantien kaarteessa.

Kaksisataa vuotta kuiskaukset oli kuultu

siitä mitä tapahtui ihmisten karttamalla rinteellä -

tarinoita oudosti silvotusta peurasta tai linnusta,

tai kadonneista pojista, joiden suku oli lakannut toivomasta.

Eräänä päivänä postimies ei löytänyt mitään kylää sieltä,

eikä sen väkeä tai taloja nähty uudestaan;

ihmiset tulivat Aylesburysta tuijottamaan -

silti he kaikki sanoivat postimiehelle sen olevan selvää,

että hän oli hullu sanoessaan nähneensä

suuren kukkulan ahneet silmät, ja leuat laajalle levitetyt.

VIIII SATAMA

Kymmenen peninkulmaa Arkhamista olin osunut polulle

joka kulkee kallion reunustaa yli Boyntonin Rannan,

ja toivoin että juuri auringonlaskussa tavoittaa voisin

harjan joka katsoo Innsmouthiin laaksossa.

Kaukana merellä oli perääntyvä purje,

valkoinen kuten kovat vuodet muinaisten tuulien voivat vaalentaa,

mutta paha kera jonkin ennemerkin tuolla puolen puheen,

joten en kättäni heiluttanut tai kutsunut.

Purjeet ulos Innsmouthista! kaikuen muinaista mainetta

kauan kuolleiden aikojen. Mutta nyt liian vikkelä yö

on sulkeutumassa, ja olen tavoittanut huipun

jolta niin usein tähyilen kaukaista kaupunkia.

Kirkontornit ja katot ovat siellä - mutta katso! Hämärä

vajoaa pimeille kujille, valottomille kuin hauta!

IX SISÄPIHA

Se oli kaupunki jonka olin tuntenut ennen;

muinainen, spitaalinen kaupunki missä sekarotuiset laumat

messuavat oudoille jumalille, ja lyövät epäpyhiä kumistimia

kryptissa alla saastaisten kujien lähellä rantaa.

Mätänevät, kalansilmäiset talot mulkoilivat minua

sieltä missä ne nojautuivat, juopuneina ja puoliksi elävinä,

kun hivuttautuen kautta lian kuljin portista

mustalle sisäpihalle missä mies olisi oleva.

Tummat muurit sulkeutuivat ympärilleni, ja äänekkäästi kirosin

että olin koskaan tullut sellaiseen pesään,

kun äkisti tusina ikkunoita murtui

villiin valoon, ja parveilivat tanssivista miehistä:

Hullut, äänettömät ilonpidot raahautuvien kuolleiden -

eikä yhdelläkään ruumilla ollut enempää käsiä kuin päitä!

X KYYHKYNLENNÄTTÄJÄT

He veivät minut köyhälistökortteleihin, missä synkät tiilimuurit
pullistuvat ulospäin tahmeina kerääntyneestä pahuudesta,
ja vääristyneet kasvot, tungeksien inhottavina ja sakeina,
silmäniskuin viestittävät muukalaisjumalalle ja paholaiselle.
Miljoona tulta roihusi kaduilla,
ja tasakatoilta muutama vaivihkainen lennätti
ryvettyneitä lintuja ammottavalle taivaalle
kun kätketyt rummut humisivat rytmikkäin iskuin.

Tiesin näiden tulien hautovan hirviömäisiä olentoja,
ja että nuo linnut avaruuden olivat olleet Ulkopuolella -
arvasin minkä tumman planeetan hautakammioita ne kulkivat,
ja mitä ne toivat Thogilta alla siipiensä.
Toiset nauroivat - kunnes järkyttyivät liian mykiksi puhumaan
vuoksi minkä he ohimennen näkivät yhden linnun julmassa nokassa.

XI KAIVO

Maajussi Seth Atwood oli yli kahdeksankymmenen kun
hän yritti upottaa tuon syvän kaivon luo ovensa,
vain Eb auttamassa häntä poraamaan ja poraamaan.
Me nauroimme, ja toivoimme hänen pian olevan järjissään taas.
Ja silti, sen sijaan, nuori Eb tuli hulluksi, myös,
niin että he lähettivät hänet maatilalle kunnassa.
Seth muurasi kaivonsuun kiinni tiukasti kuin liima -
sitten silpoi valtimon ryhmyisessä vasemmassa kädessään.

Jälkeen hautajaisten tunsimme sidotuiksi menemään
tuolle kaivolle ja repimään tiilet pois,
mutta kaikki mitä me näimme olivat rautaiset käsisijat asetetut
alas mustaa aukkoa syvempää kuin saatoimme sanoa.
Ja silti me laitoimme tiilet takaisin - sillä huomasimme
aukon liian syväksi minkään luotilangan mitata.

XII ULVOJA

He kehottivat minua olemaan valitsematta Briggs'in Kukkulan reittiä
joka tapasi olla päätie Zoariin,
sillä Goody Watkins, hirtetty tuhatseitsemänsataaneljä,
oli jättänyt erään hirviömäisen jäljen.
Mutta kun olin tottelematta, ja minulla oli näkyvissä
köynnöksiä riippuva mökki ison kivirinteen luona,
en voinut ajatella jalavia tai hamppuköyttä,
vaan ihmettelin miksi talo yhä näytti niin uudelta.

Pysähtyen hetkeksi katselemaan hiipuvaa päivää,
kuulin heikkoa ulvontaa, kuin huoneesta yläkerrasta,
kun halki muratin kietomien ruutujen yksi auringonlaskun säde
iski sisään, ja tavoitti ulvoajan tämän huomaamatta.
Näin vilkaisun - ja juoksin paniikissa pois luota paikan,
ja nelikäpäläisen olennon ihmiskasvoisen.

XIII HESPERIA

Talvinen auringonlasku, leimuava takana kirkontornien
ja savupiippujen puoliksi irrallaan tästä pitkästyttävästä pallosta,
avaa suuret portit johonkin unohdettuun vuoteen
muinaisten suurenmoisuuksien ja jumalaisten halujen.
Odottavat ihmeet palavat noissa rikkaissa tulissa
seikkalua tulvillaan, ja pelon sävyttämättöminä;
rivi sfinksejä missä reitti johtaa selkeänä
kohti muureja ja torneja kaukaisten lyyrien ääneen värähteleviä.

Se on se maa missä kauneuden merkitys kukkii;
missä jokaisella sijoittamattomalla muistilla on lähteensä;
missä suuri joki ajan alkaa juoksunsa
alas laajaa tyhjyyttä tähtien valaisemina virtoina tuntien.
Unet tuovat meidät lähelle - mutta muinainen tietous toistaa
että ihmisen askel koskaan ei ole tahrannut noita katuja.

XIV TÄHTITUULET

On tietty hetki iltaruskon hämäryyksien,
syksyllä yleisemmin, kun tähtituulet virtaavat
alas kukkulanhuippujen katuja, autioita ulkona
mutta näyttäen varhaisen lampunvalon mukavista huoneista.
Kuolleet lehdet syöksyvät oudoissa, ihmeellisissä kierteissä,
ja savupiipun savu kieppuu ympäri vieraalla viehkeydellä,
noudattaen geometrioita ulkoavaruuden,
kun Fomalhaut tähyää sisään halki etelänsuunnan usvien.

Tämä on tunti jolloin kuuniskemät runoilijat tietävät
mikä sieni itää Yuggothissa, ja mitä tuoksut
ja värisävyt kukkien täyttävät Nithonin mantereet,
jonkalaisia ei mikään köyhä maallinen puutarha kuki.
Silti kohti jokaista unta nämä tuulet meille tuovat,
tusinan muuta omaamme ne pyyhkäisevät pois!

XV ANTARKTOS

Syvällä unessani suuri lintu kuiskasi oudosti
mustasta kartiosta keskellä navan autiuden;
työntyen yläpuolelle jäätikön yksinäisenä ja kammottavana,
myrskynraivokkaiden aikakausien murjomana ja vahingoittamana.
Tänneeivät mikään elävät muodot maan ota kulkuaan,
ja vain kalpeat revontulet ja himmeät auringot
loistavat tuolle syöpyneelle kivelle, jonka alkulähteet
ovat hämärästi arvaamat Suurten Muinaisten.

Jos ihmiset sattuisivat huomaamaan sen, he vain ihmettelisivät
minkä oikukkaan kummun Luonnon rakentaman he näkivät;
mutta tuo lintu kertoi laajemmista osista, mitkä alla
peninkulmansyvyisen jäähunnun kyyristelevät ja hautovat ja odottavat.
Jumala auttakoon uneksijaa jonka hullut näyt näyttävät
nuo kuolleet silmät upotetut kristallisyvyyksiin alla!

XVI IKKUNA

Talo oli vanha, kera sekalaisten siipien ulostyönnettyjen,
joista ei kukaan puoleksikaan voinut pitää kirjaa,
ja pienessä huoneessa melko lähellä takaosaa
oli outo pieni ikkuna suljettuna muinaiseen kiveen.
Sinne, unen vaivaamassa lapsuudessa, aivan yksin
tapasin mennä, missä yö hallitsi epämääräisenä ja mustana;
työntäen sivuun hämähäkinseitit kera oudon puutteen
pelon, ja tunteen ihmeen joka kerta kasvaneen.

Eräänä myöhäisempänä päivänä toin muurarit sinne
tietääkseni mitä näkymää hämärät esivanhempani olivat kammonneet,
mutta kun he lävistivät kiven, ilman syöksähdys
purkautui muukalaistyhjyyksistä jotka ammottivat tuolla puolen.
He pakenivat - mutta minä katsoin läpi ja löysin avautuneina
kaikki villit maailmat joista uneni olivat kertoneet.

XVII MUISTO

Siellä oli suuria ruohotasankoja, ja kivisiä laakioita
ulottuen lähes rajattomina tähtien valaisemassa yössä,
vieraiden leiritulien heittäessä heiveröisen valon
elukoille kilisevin kelloin, takkuisissa laumoissa.
Kaukana etelässä tasanko laskeutui alas loivana ja laajana
tummaan kiemurtelevaan linjaan muurin joka lepäsi
kuin valtava jättiläiskäärme jonkin muinaisen päivän
jonka loputon aika oli kylmentänyt ja kivettänyt.

Värisin oudosti kylmässä, ohuessa ilmassam
ja ihmettelin missä olin ja miten saavuin,
kun verhoutunut hahmo vasten leiritulen loistetta
nousi ja lähestyi, ja kutsui minua nimeltä.
Tuijottaen noita kuolleita kasvoja hupun alla,
minä luovuin toivosta - koska minä ymmärsin.

XVIII YININ PUUTARHAT

Takana tuon muurin, jonka muinainen kivityö
saavutti lähes taivaan tiheästi sammaloituneissa torneissa,
olisi terassipuutarhoja, rikkaita kukista,
ja lepatus linnun ja perhosen ja mehiläisen.
Olisi polkuja, ja siltoja kaartuvia yli
lämpimien lootuslampien temppelin räystäitä heijastavien,
ja kirsikkapuita haurain oksin ja lehdin
vasten vaaleanpunaista taivasta missä haikarat leijailevat.

Kaikki oli siellä, sillä eivätkö vanhat unet paiskanneet
auki porttia tuohon sokkeloon kivilyhtyjen
missä uneliaat virrat pitkäksi luovat kiemurtelevat reittinsä,
seuraamat vihreiden köynnösten taipuvilta oksilta roikkuvien?
Kiirehdin - mutta kun muuri kohosi, synkkänä ja suurena,
huomasin ettei siellä ollut enää porttia.

XIX KELLOT

Vuosi vuoden jälkeen kuulin tuon heikon, kaukaisen soinnin
matalasävelisten kellojen mustassa keskiyön tuulessa;
kuminointia ei mistään kellotapulista jonka koskaan saatoin löytää,
vaan outoja, kuin halki jonkin suuren tyhjyyden siivehtävän.
Etsin uniani ja muistojani vihjettä varten,
ja mietin kaikkia lyöntejä joita näkyni kantoivat;
hiljaista Innsmouthia, missä valkoiset lokit viipyivät
ympärillä muinaisen kirkontornin jonka kerran tunsit.

Aina hämmentyneenä kuulin noiden kaukaisten sointujen putoavan,
kunnes eräänä maaliskuun yönä kolkko sade roiskuen kylmänä
kutsui minut takaisin halki porttikäytävien muistamisen,
muinaisiin torneihin missä hullut kielet uurastivat.
Ne uurastivat - mutta auringottomista vuorovesistä jotka virtaavat
halki uponneiden laaksojen meren kuolleella pohjalla.