Työn alla. Tähän toivottavasti tulee lisää käännettyjä osia, kunnes se on kokonaan valmis:
Percy Bysshe Shelley(1792-1822)
I
Itken vuoksi Adonaiksen - hän on kuollut!
Oi, itke vuoksi Adonaiksen! vaikka kyynelemme
sulata eivät kuuraa joka sitoo niin rakkaan pään!
Ja sinä, surullinen Tunti, valittu kaikista vuosistamme
suremaan menetystämme, nostata hämärät vertaisesi,
ja opeta heille oma surusi, sano: "Kanssani
kuoli Adonais; kunnes Tulevaisuus uskaltaa
Unohtaa Menneen, hänen kohtalonsa ja maineensa on oleva
kaiku ja valo ikuisuuteen!"
II
Missä olit, mahtava Äiti, kun hän makasi,
kun sinun Poikasi makasi, lävistämänä nuolenvarren mikä lentää
pimeydessä? missä oli yksinäinen Urania
kun Adonais kuoli? Hunnutetuin silmin,
keskellä kuuntelun Kaikujen, Paratiisissaan
hän istui, kun eräs, pehmeällä ihastuttavalla henkäyksellä,
uudelleensytytti kaikki hiipuvat sävelmät,
joilla, kuten kukkaset jotka pilkkäävät kalmoa alta,
joilla, kuten kukkaset jotka pilkkäävät kalmoa alta,
hän oli koristanut ja kätkenyt tulevan määrän Kuoleman.
III
Oi, itke vuoksi Adonaiksen - hän on kuollut!
Herää, surumielinen Äiti, herää ja itke!
Silti miksi? Tukahduta sisään palavien apajiensa
liekehtivät kyyneleesi, ja anna äänekkään sydämesi pitää
lailla hänen, äänetön ja valittamaton uni;
sillä hän on mennyt, minne kaikki olennot viisaat ja kauniit
laskeutuvat - oi, uneksi älä että rakastava Syvyys
on vielä palauttava hänet elämälle välttämättömään ilmaan;
Kuolema ravitsee itseään hänen mykällä äänellään, ja nauraa epätoivollemme.
IV
Kaikkein sointuvin surijoista, itke uudestaan!
Valita taas, Urania! Hän kuoli,
hän joka oli Isä kuolemattoman melodian,
sokea, vanha ja yksinäinen, kun hänen maansa ylpeyden
pappi, orja, ja vapaudentappaja
talloivat ja pilkkasivat monella halveksuttavalla riitillä
himon ja veren; hän meni, pelkäämättä,
syvyyteen kuoleman; mutta hänen kirkas Henkensä
yhä vallitsee maata; kolmas joukossa poikien valon.
V
Kaikkein sointuvin surijoista, itke uudestaan!
Eivät kaikki tuohon kirkkaaseen asemaan kiivetä uskaltaneet;
ja onnellisempia he onnellisuutensa jotka tiesivät,
joiden kynttilät yhä palavat läpi tuon yön ajan
missä auringot tuhoutuvat; toiset jalommat
iskemät kateellisen vihan ihmisen tai jumalan,
ovat vajonneet, sammuneet kirkkaassa kukoistuksessaan;
ja jotkut yhä elävät, tallaten okaista tietä,
mikä johtaa, halki uurastuksen ja vihan, Kunnian tyyneen asuinsijaan.
VI
Mutta nyt, nuorimpaisesi, kalleimpasi, on menehtynyt,
sylilapsi leskeytesi, joka kasvoi,
kuin kalpea kukka jonkin surullisen neidon vaalima,
ja ruokittu tosirakkauden kyynelillä, kasteen sijaan;
sointuvin surijoista, itke uudestaan!
Sinun äärimmäinen toivosi, mitä kaunein ja viimeinen,
kukinto jonka terälehdet katkaistiin ennen kuin ne kukkivat,
kuoli äärellä lupauksen hedelmän, on mennyt hukkaan;
murtunut lilja lepää - myrsky on kulkenut ohi.
VII
Tuohon ylevään Pääkaupunkiin, missä kuninkaallinen Kuolema
pitää kalpeaa hoviaan kauneudessa ja rappiossa,
hän saapui; ja osti, hinnalla puhtaimman henkäyksen,
haudan keskellä ikuisen. - Tule pois!
Kiirehdä, kun kaari sinisen Italian päivän
on vielä hänen sopiva hautahuoneen kattonsa! Kun yhä
hän lepää, kuin kasteisessa unessa hän lepäisi:
herätä häntä älä! Varmasti hän ottaa kylläkseen
syvästä ja selkeästä levosta, kaiken pahan unohduttavasta.
VIII
Hän herää enää ei, oi, ei koskaan enää!
Keskellä iltahämärän kammion avautuu nopeasti
varjo valkoisen Kuoleman, ja ovella
näkymätön Maatuminen odottaa hahmottaakseen
hänen äärimmäisen tiensä tämän himmeään asuinpaikkaan;
ikuinen Nälkä istuu, mutta sääli ja kunnioitus
rauhoittavat hänen kalpean raivonsa, eikä uskalla hän häpäistä
niin kaunista saalista, ennen kuin pimeys ja muutoksen
laki ovat ylitse hänen unensa kuolettavan verhon vetävä.
IX
Oi, itke vuoksi Adonaiksen! Pikaiset Unelmat,
intohimosiipiset Pastorit ajatuksen,
jotka olivat hänen laumansa, jotka lähellä eläviä puroja
hänen nuorensa henkensä hän ruokki, ja joille hän opetti
rakkauden joka oli sen musiikki, vaella eivät -
vaella eivät enää, leimahtavista aivoista aivoihin,
vaan nuokkuvat siellä, mistä ne ilmestyivät; ja valittavat osaansa
ympärillä kylmän sydämen, missä, jälkeen suloisen tuskansa,
he eivät koskaan kerää voimaa, tai löydä kotia taas.
X
Ja eräs vapisevin käsin tarraa hänen kylmään päähänsä,
ja leyhyttää häntä kuunvalon siivillään, ja huutaa,
"Rakkaamme, toivomme, surumme, ei ole kuollut;
näe, silkkisellä reunalla hänen himmeiden silmiensä,
kuin kaste nukkuvalla kukalla, siellä lepää
kyynel jonka jokin Uni on irrottanut hänen aivoistaan."
Kadonnut Enkeli raunioituneen Paratiisin!
Nainen tiennyt ei se oli hänen omansa; koska tahrattomana
hän hiipui, kuin pilvi pois kyynelehtinyt sateensa.
XI
Eräs kirkkaasta uurnasta tähtisen kasteen
pesi hänen kevyet raajansa kuin olisi palsamoinut ne;
toinen leikkasi runsaat kiharansa, ja heitti
kiehkurat hänen ylleen, kuin kukkaseppeleen,
jäätyneillä kyynelillä helmien sijaan koristellun;
toinen joustamattomassa surussaan murtaisi
jousensa ja siivekkäät nuolensa, kuin pysäyttäkseen
suuremman menetyksen sellaisella joka oli heikompi;
ja turruttaakseen okaisen palon vasten hänen jäistä poskeaan.
XII
Toinen Loisto hänen suullaan syttyi,
tuolla suulla, mistä sen oli tapana vetää henkäys
joka antoi sille voiman lävistää suojattu äly,
ja käydä huohottavaan sydämeen alla
salamoinnilla ja musiikilla; kostea kuolema
sammutti sen hyväilyt hänen jäisille huulilleen;
ja, kuten kuoleva tähdenlento tahraa seppeleen
kuunvalon huurun, jonka kylmä yö leikkaa,
se huuhtoutui halki hänen kalpeiden raajojensa, ja kulki pimennykseensä.
XIII
Ja toiset tulivat... Halut ja Palvonnat,
siivekkäät Vakaumukset ja verhotut Kohtalot,
Loistot ja Hämärät, ja kimmeltävät Ilmentymät
toiveiden ja pelkojen, ja iltaruskon Kuvitelmien,
ja Suru, kera perheensä Huokausten,
ja Nautinto, sokea kyynelistä, johtamana välkkeeen
oman kuolevan hymynsä silmien sijaan,
saapui hitaassa komeudessa; sykähdyttävä komeus saattoi näyttää
kuin kuvaelmalta usvan syksyisellä virralla.
XIV
Kaikki mitä hän oli rakastanut, ja muokannut ajatukseksi,
muodosta, ja sävystä, ja tuoksusta, ja suloisesta äänestä,
suri Adonaista. Aamu etsi
itäistä vartiotorniaan, ja hänen tukkansa aukinaisena,
märkänä kyynelistä joiden pitäisi koristaa kamaraa,
himmensi ilman silmät jotka sytyttävät päivän;
kaukana alakuloinen ukkonen valitti,
kalpea Valtameri rauhattomassa unessa lepäsi,
ja villit tuulet lensivät ympäri, nyyhkyttäen epäuskossaan.
XV
Eksynyt Ekho istuu keskellä äänettömien vuorten,
ja ruokkii suruaan miehen muistetulla laululla,
ja ei enää vastaa tuuliin tai lähteisiin,
tai rakastuneille linnuille kyyhöttäville nuorella vihreällä varvulla
tai paimenen torvelle, tai kellolle sulkeutuessä päivän;
koska hän matkia ei voi miehen huulia, rakkaampi
kuin nuo sille jonka väheksynnän hän riutui
varjoksi kaikkien äänien; kolkko
kohina, välissä laulujensa, on kaikki mitä metsämiehet kuulevat.
XVI
Suru teki nuoren Kevään villiksi, ja hän heitti alas
sytyttävät nuppunsa, kuin hän Syksy olisi,
tai ne kuolleita lehtiä; koska hänen ilonsa on lentänyt,
kenelle olisi pitänyt hänen herättää synkeä vuosi?
Foibokselle ei Hyakinthos ollut niin rakas
eikä itselleen Narkissos, kuin molemmille
sinä, Adonais; riutuneina he seisovat ja kuihtuneina
keskellä heiveröisten nuoruuden tovereidensa,
kaste kokonaan kyyneliksi muuttuneina; tuoksu, huokaavaksi sääliksi.
XVII
Henkesi sisar, hylätty satakieli
sure ei kumppaniaan sellaisella soinnukkaalla tuskalla;
eikä siten kotka, joka laillasi kykenisi kipuamaan
Taivaaseen, ja voisi ruokkia auringon valtakunnassa
mahtavat nuorensa aamulla, niin valita,
kohoten ja huutaen ympärillä tyhjän pesänsä,
kuten Albion valittaa vuoksesi: Kainin kirous
syttyköön hänen päälleen joka lävisti viattoman rintasi,
ja pelotti enkelisielun joka oli sen maallinen vieras!
XVIII
Oi, voi minua! Talvi on tullut ja mennyt,
mutta suru palaa myötä kiertävän vuoden;
tuulet ja virrat uudistavat iloisen sävelensä;
muurahaiset, meiläiset ja kukat kattavat kuolleiden Vuodenaikojen ruumispaareja;
lemmenkipeät linnut nyt pariutuvat jokaisessa tiheikössä,
ja rakentavat sammaleiset kotinsa niitylle ja ohdakkeisiin;
ja vihreä lisko, ja kultainen käärme,
kuin vangitsemattomat liekit, lepotilastaan heräävät.
V
Kaikkein sointuvin surijoista, itke uudestaan!
Eivät kaikki tuohon kirkkaaseen asemaan kiivetä uskaltaneet;
ja onnellisempia he onnellisuutensa jotka tiesivät,
joiden kynttilät yhä palavat läpi tuon yön ajan
missä auringot tuhoutuvat; toiset jalommat
iskemät kateellisen vihan ihmisen tai jumalan,
ovat vajonneet, sammuneet kirkkaassa kukoistuksessaan;
ja jotkut yhä elävät, tallaten okaista tietä,
mikä johtaa, halki uurastuksen ja vihan, Kunnian tyyneen asuinsijaan.
VI
Mutta nyt, nuorimpaisesi, kalleimpasi, on menehtynyt,
sylilapsi leskeytesi, joka kasvoi,
kuin kalpea kukka jonkin surullisen neidon vaalima,
ja ruokittu tosirakkauden kyynelillä, kasteen sijaan;
sointuvin surijoista, itke uudestaan!
Sinun äärimmäinen toivosi, mitä kaunein ja viimeinen,
kukinto jonka terälehdet katkaistiin ennen kuin ne kukkivat,
kuoli äärellä lupauksen hedelmän, on mennyt hukkaan;
murtunut lilja lepää - myrsky on kulkenut ohi.
VII
Tuohon ylevään Pääkaupunkiin, missä kuninkaallinen Kuolema
pitää kalpeaa hoviaan kauneudessa ja rappiossa,
hän saapui; ja osti, hinnalla puhtaimman henkäyksen,
haudan keskellä ikuisen. - Tule pois!
Kiirehdä, kun kaari sinisen Italian päivän
on vielä hänen sopiva hautahuoneen kattonsa! Kun yhä
hän lepää, kuin kasteisessa unessa hän lepäisi:
herätä häntä älä! Varmasti hän ottaa kylläkseen
syvästä ja selkeästä levosta, kaiken pahan unohduttavasta.
VIII
Hän herää enää ei, oi, ei koskaan enää!
Keskellä iltahämärän kammion avautuu nopeasti
varjo valkoisen Kuoleman, ja ovella
näkymätön Maatuminen odottaa hahmottaakseen
hänen äärimmäisen tiensä tämän himmeään asuinpaikkaan;
ikuinen Nälkä istuu, mutta sääli ja kunnioitus
rauhoittavat hänen kalpean raivonsa, eikä uskalla hän häpäistä
niin kaunista saalista, ennen kuin pimeys ja muutoksen
laki ovat ylitse hänen unensa kuolettavan verhon vetävä.
IX
Oi, itke vuoksi Adonaiksen! Pikaiset Unelmat,
intohimosiipiset Pastorit ajatuksen,
jotka olivat hänen laumansa, jotka lähellä eläviä puroja
hänen nuorensa henkensä hän ruokki, ja joille hän opetti
rakkauden joka oli sen musiikki, vaella eivät -
vaella eivät enää, leimahtavista aivoista aivoihin,
vaan nuokkuvat siellä, mistä ne ilmestyivät; ja valittavat osaansa
ympärillä kylmän sydämen, missä, jälkeen suloisen tuskansa,
he eivät koskaan kerää voimaa, tai löydä kotia taas.
X
Ja eräs vapisevin käsin tarraa hänen kylmään päähänsä,
ja leyhyttää häntä kuunvalon siivillään, ja huutaa,
"Rakkaamme, toivomme, surumme, ei ole kuollut;
näe, silkkisellä reunalla hänen himmeiden silmiensä,
kuin kaste nukkuvalla kukalla, siellä lepää
kyynel jonka jokin Uni on irrottanut hänen aivoistaan."
Kadonnut Enkeli raunioituneen Paratiisin!
Nainen tiennyt ei se oli hänen omansa; koska tahrattomana
hän hiipui, kuin pilvi pois kyynelehtinyt sateensa.
XI
Eräs kirkkaasta uurnasta tähtisen kasteen
pesi hänen kevyet raajansa kuin olisi palsamoinut ne;
toinen leikkasi runsaat kiharansa, ja heitti
kiehkurat hänen ylleen, kuin kukkaseppeleen,
jäätyneillä kyynelillä helmien sijaan koristellun;
toinen joustamattomassa surussaan murtaisi
jousensa ja siivekkäät nuolensa, kuin pysäyttäkseen
suuremman menetyksen sellaisella joka oli heikompi;
ja turruttaakseen okaisen palon vasten hänen jäistä poskeaan.
XII
Toinen Loisto hänen suullaan syttyi,
tuolla suulla, mistä sen oli tapana vetää henkäys
joka antoi sille voiman lävistää suojattu äly,
ja käydä huohottavaan sydämeen alla
salamoinnilla ja musiikilla; kostea kuolema
sammutti sen hyväilyt hänen jäisille huulilleen;
ja, kuten kuoleva tähdenlento tahraa seppeleen
kuunvalon huurun, jonka kylmä yö leikkaa,
se huuhtoutui halki hänen kalpeiden raajojensa, ja kulki pimennykseensä.
XIII
Ja toiset tulivat... Halut ja Palvonnat,
siivekkäät Vakaumukset ja verhotut Kohtalot,
Loistot ja Hämärät, ja kimmeltävät Ilmentymät
toiveiden ja pelkojen, ja iltaruskon Kuvitelmien,
ja Suru, kera perheensä Huokausten,
ja Nautinto, sokea kyynelistä, johtamana välkkeeen
oman kuolevan hymynsä silmien sijaan,
saapui hitaassa komeudessa; sykähdyttävä komeus saattoi näyttää
kuin kuvaelmalta usvan syksyisellä virralla.
XIV
Kaikki mitä hän oli rakastanut, ja muokannut ajatukseksi,
muodosta, ja sävystä, ja tuoksusta, ja suloisesta äänestä,
suri Adonaista. Aamu etsi
itäistä vartiotorniaan, ja hänen tukkansa aukinaisena,
märkänä kyynelistä joiden pitäisi koristaa kamaraa,
himmensi ilman silmät jotka sytyttävät päivän;
kaukana alakuloinen ukkonen valitti,
kalpea Valtameri rauhattomassa unessa lepäsi,
ja villit tuulet lensivät ympäri, nyyhkyttäen epäuskossaan.
XV
Eksynyt Ekho istuu keskellä äänettömien vuorten,
ja ruokkii suruaan miehen muistetulla laululla,
ja ei enää vastaa tuuliin tai lähteisiin,
tai rakastuneille linnuille kyyhöttäville nuorella vihreällä varvulla
tai paimenen torvelle, tai kellolle sulkeutuessä päivän;
koska hän matkia ei voi miehen huulia, rakkaampi
kuin nuo sille jonka väheksynnän hän riutui
varjoksi kaikkien äänien; kolkko
kohina, välissä laulujensa, on kaikki mitä metsämiehet kuulevat.
XVI
Suru teki nuoren Kevään villiksi, ja hän heitti alas
sytyttävät nuppunsa, kuin hän Syksy olisi,
tai ne kuolleita lehtiä; koska hänen ilonsa on lentänyt,
kenelle olisi pitänyt hänen herättää synkeä vuosi?
Foibokselle ei Hyakinthos ollut niin rakas
eikä itselleen Narkissos, kuin molemmille
sinä, Adonais; riutuneina he seisovat ja kuihtuneina
keskellä heiveröisten nuoruuden tovereidensa,
kaste kokonaan kyyneliksi muuttuneina; tuoksu, huokaavaksi sääliksi.
XVII
Henkesi sisar, hylätty satakieli
sure ei kumppaniaan sellaisella soinnukkaalla tuskalla;
eikä siten kotka, joka laillasi kykenisi kipuamaan
Taivaaseen, ja voisi ruokkia auringon valtakunnassa
mahtavat nuorensa aamulla, niin valita,
kohoten ja huutaen ympärillä tyhjän pesänsä,
kuten Albion valittaa vuoksesi: Kainin kirous
syttyköön hänen päälleen joka lävisti viattoman rintasi,
ja pelotti enkelisielun joka oli sen maallinen vieras!
XVIII
Oi, voi minua! Talvi on tullut ja mennyt,
mutta suru palaa myötä kiertävän vuoden;
tuulet ja virrat uudistavat iloisen sävelensä;
muurahaiset, meiläiset ja kukat kattavat kuolleiden Vuodenaikojen ruumispaareja;
lemmenkipeät linnut nyt pariutuvat jokaisessa tiheikössä,
ja rakentavat sammaleiset kotinsa niitylle ja ohdakkeisiin;
ja vihreä lisko, ja kultainen käärme,
kuin vangitsemattomat liekit, lepotilastaan heräävät.
XIX
Halki metsän ja virran ja niityn ja kukkulan ja Valtameren
nopeutuva elämä Maan sydämestä on purkautunut
kuin se koskaan on tehnyt, muutoksella ja liikkeellä,
saakka suuresta aamusta maailman kun ensimmäinen
Jumala koitti ylle Kaaoksen; sen virtoihin uppoutuneena,
lamput Taivaan välähtävät pehmeämmllä valolla;
kaikki alhaisemmat olennot huohottavat elämän pyhästä janosta;
sekoittavat itsensä; ja kulutettuna rakkauden nautinnossa,
kauneus ja ilo heidän uudistetun mahtinsa.
XX
Spitaalinen ruumis, koskettama tämän hengen hellän,
uloshengittää itsensä kukkasissa lempeän henkäyksen;
kuin ruumiillistumat tähtien, kun loisto
muuttuu tuoksuksi, ne valaisevat kuoleman
ja pilkkaavat iloista matoa joka herää alla;
tietämättämme, kuolee. Onko se mikä yksin tietää
oleva kuin miekka tuhoama katseettoman salaman
edessä huotran? - kiihkeä atomi hehkuu
hetken, on sitten sammutettu mitä kylmimpään lepoon.
XXI
Voi! että kaikki mitä rakastimme hänessä olisi,
paitsi suruamme, kuin se ei olisi ollut,
ja suru itse on kuolevainen! Voi minua!
Mistä olemme, ja miksi olemme? minkä kohtauksen
näyttelijät tai katsojat? Suuret ja vähäiset
tapaavat kerättyinä kuolemassa, mikä lainaa minkä elämän täytyy lainata.
Niin kauan kuin taivaat ovat siniset, ja niityt ovat vihreät,
illan täytyy ennakoida yötä, yön kehottaa aamua,
kuukauden seurata kuukautta kärsimyksellä, ja vuoden herättää vuosi murheeseen.
XXII
Hän ei herää enää, oi, koskaan enää!
"Herää sinä," huusi Kurjuus, "lapseton Äiti, nouse
ulos unestasi, ja tyydytä, sydämesi sisimmässä,
haava julmempi kuin tämä, kyynelillä ja huokauksilla."
Ja kaikki Unet jotka katsoivat Uranian silmiä,
ja kaikki Kaiut jotka laulu heidän sisarensa
oli pitänyt pyhässä hiljaisuudessa, huusivat: "Nouse!"
Nopsasti Ajatuksena käärme Muisti pisti,
hänen ihanasta levostaan hiipuva Loisto ponnahti.
XXIII
Hän nousi kuin syksy-yö, joka virtaa
Idästä, ja seuraa villinä ja ankeana
kultaista Päivää, mikä, ikuisillä siivillä,
kuten haamu hyläten ruumispaarit,
oli jättänyt Maan kalmoksi. Suru ja pelko
niin iskivät, niin yllyttivät, niin haltioittivat Uranian;
niin tulivat surullisiksi ympärillään kuin ilma
myrskyisen usvan; niin pyyhkäisi hänet tosiaan
matkalleen surulliseen paikkaan missä Adonais lepäsi.
XXIV
Pois salaisesta Paratiisistaan hän kiisi,
halki leirien ja kaupunkien karujen kivestä, ja teräksestä,
ja ihmissydänten, jotka hänen ilmavalle askeleelleen
periksiantamatta, haavoittivat näkymättömiä
pohjia hänen herkkien jalkojensa minne laskeutuivatkaan ne:
Ja pistävät kielet, ja ajatukset terävämmät kuin ne,
repivät pehmeää Muotoa jota ne koskaan eivät voisi torjua,
jonka pyhä veri, kuin nuoret kyyneleet toukokuun,
päällystivät ikuisilla kukilla tuon ansaitsemattoman reitin.
XXV
Kuolinkammiossa hetken Kuolema,
nolostunut läsnäolossa tuon elävän Mahdin,
punastui häviöön, ja henkäys
vieraili uudelleen noilla huulilla, ja Elämän kalpea valo
välähti halki noiden raajojen, niin äskettäin hänen rakas riemunsa.
"Jätä minua älä villiksi ja ankeaksi ja lohduttomaksi,
kuin äänetön ukkonen jättää tähdettömän yön!
Jätä minua älä!" huusi Urania: hänen hätänsä
havahdutti Kuoleman: Kuolema nousi ja hymyili, ja vastasi hänen turhaan hyväilyynsä.
XXVI
"Viivy hetken vielä! puhu minulle kerran taas;
suutele minua, niin kauan kuin vain suudelma voi elää;
ja sydämettömässä rinnassani ja palavissa aivoissani
tuo sana, tuo suudelma, on kaikkia muita ajatuksia kauemmin kestävä,
surullisimman muiston ruualla elossa pidettynä,
nyt kun olet kuollut, kuin se olisi osa
sinua, Adonaikseni! Antaisin
kaiken mitä olen ollakseni kuten sinä olet nyt!
Mutta olen kahlehdittu Aikaan, ja en siksi voi lähteä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti