VALITUSVIRSI DYLAN THOMASILLE

Edith Sitwell(1887-1964)

Musta Venus kuolleiden, mikä Aurinko Yön
lepää kietoutuneena syleilyysi, kylmänä kuin viiniköynnös?
Oi sydän, suuri Aurinko Pimeyden, hohdatko
hänelle, jolle yksin
kaikki miehet ovat uskollisia - uskottomia kuin aalto
kaikille paitsi hänelle jonka luokse he tulevat jälkeen pitkän
       vaelluksensa -

musta jättiläinen joka on tyyni kuin palmupuut, laaja
kuin Afrikka! Jättiläisen varjossa
hän lepää tuossa ikuisessa uskollisuudessa.

Hän, tehty mehusta ja mahlasta laulavan maailman -
vihreästä jyvästä unohdetun paratiisin
missä ruohonsävyiset, ruohonpehmeät auringot toivat ensimmäisen
       kevään
(vihreät kiihkot, laulun, mahlat, hedelmällisyydet)
ja kuumuus ja kosteus lepäsi sokeilla silmillä
kunnes muodottomat möykyt savea kasvoivat ihmisiksi, nyt lepää

kaukana Baabelin melusta. Levossaan,
hän pitää säteitä maailmankaikkeuden vasten tyyntynyttä rintaansa.

Ennen Kuolemaamme Syntymässä, ja Syntymää Kuolemassa,
opettavaa meille pyhää elämistä, pyhää kuolemista, meidän jotka huudamme

ensimmäisessä valossa ja ensimmäisessä pimeydessä, täytyy oppia

ykseys maailman, ja tietää kaiken muuttuvan
läpi kasvin, kuninkaallisen madon (jonka muodon
       sisällä kaikki kuninkaat alkavat,
jonka luo kaikkien kuninkaiden täytyy tulla) läpi pedon Ihmiseksi.

Veljellinen maailma pedon ja kasvin lepää hänen silmissään:
Peto joka pitää kaikkia perusosasia itsessään  -
maa, planeetat, aurinkokunta: sillä jokainen peto
on äärettömyys kasvien, planeetan, tai kuun,
kukka vihreässä pimeydessä, vapautettuna sen varresta
       maassa.

Verhottuna mustilla hunnuilla kuin sureva Kevät

alla Surun viiniköynnösten (ensimmäinen istutus jälkeen

      Tulvan)

surijat kyynelehtivät vuoksi aurinkoiiriksen jonka Jumala näytti

       Nooalle -

toivomme tässä kyynelten maailmankaikkeudessa. Mutta hän on mennyt -

hän nukkuu, haudattu aurinko

joka vajosi alamaailmaan levittämään

kultaisen naamion kasvoille Kuolleiden, -

nuori maalainen jumala, punainen kuin nauravat rypäleet

kun Sirius polttaa maalaisten ihot kullaksi ja tuleksi.

Ja hän joka puristi hunajanpunaisen tulen pyhiin

      muotoihin,

varasti jäätyneen tulen  kullatuista parnassolaisista mehiläispesistä,

oli Abraham-tukkainen kuten taljat villien tähtien

jotka koko yön raivoavat kuin ketut vehnänkorjuujuhlassa,

kekäleitä sidottuina häntiinsä alla

       vehnänkorvien

torjumaan suuttumuksen Auringon kultaisen kuin nuo taljat

hunajanpunaisten kettujen. Nyt hän on yksi Aadamin kanssa,

      ensimmäisen puutarhurin. Hän lauloi

alusta luotujen olentojen, pyhistä

säteistä maailmankaikkeuden, ja lauloi vihreitä hymnejä

suurten vesien kyyneleitä vailla oleville autiomaille. Alla

hedelmöityksen hänen laulavan hengityksensä

jopa harmaus ja tomu Kuoleman

näyttivät harmaalta siitepölyltä pitkän Syyskuun kuumuuden

maassa missä Kuninkaat makaavat pitäen koko maata

     kruununaan,

missä kaikki ovat tasa-arvoisia viattomassa unessa

joka tuudittaa leijonan kuin lapsen ja on ilmanala

anteeksiantomme. Kuolema, kuin pyhä Yö

tekee kaikista miehistä veljiä. Siellä, äidillisessä

maassa, viisaassa ja nöyräksi tekevässä Pimeydessä, hän lepää -

siirtolainen unohdetusta paratiisista -

unissakävelijä

joka piti karkeaa Apinatomua ja planeettaa nyrkissään -

kaukana valtakunnista ihmissaastan

missä Gorgot imettävät meitä äidinmaidolla

mustalla kuin Raivottarien, ja ihmisrinta

ei voi tuottaa edes vesiä Styxin. Mutta levon

näille hän toi, ja Minotaurokselle kaupungin

     toimistossa

ja nuorelle Theseukselle joka ei koskaan löydä

kultaista lankaa Labyrintista johtavaa

hän toi muiston heidän toisista elämistään -

huutaen lantakasalle sielussa 'Katso, on aamu!"

Ja nähden kaiken loiston kätkettynä pieniin muotoihin,

planeettakunnan atomissa, suuret auringot

kätkettynä tomuhiukkaseen.

                     Joten, hänen vuokseen, 

ylpeämmin on tuo Sisyfos Ihmisen sydän

vierittävä Aurinkoa ylös taivaan jyrkkyyttä, ja kadulla

kaksi vanhaa miestä vaikuttavat Homerokselta ja Galileolta - sokeita

vanhoja miehiä jotka koputtavat tiensä halki tomun maailmojen

löytääkseen Ihmisen reitin lähelle Aurinkoa.

Elegy for Dylan Thomas julkaistiin aikakauslehden Poetry vuosikerran 87. numerossa 2., marraskuussa 1955, sivuilla 63-67.

#EdithSitwell #DylanThomas #Elegia Kirjallisuus #Kirjallisuus Käännösrunous #Käännösrunous Lyriikka #Lyriikka Runo #Runo Runokäännös #Runokäännös Runot #Runot Runous #Runous