VALO MURTAUTUU MINNE MIKÄÄN AURINKO EI LOISTA

Dylan Thomas(1914-1953)

Valo murtautuu minne mikään aurinko ei loista;

missä mikään meri ei juokse, sydämen vedet

puske sisään vuorovesiään;

ja, murtuneet haamut kiiltomatoja päissään,

valon olennot

kulkevat halki lihan missä mikään liha ei somista luita.

Kynttilä reisissä

lämmittää nuoruutta ja siementä ja polttaa iän siemenet;

missä ei siemen liikahda,

miehen hedelmä poistaa rypyt tähdistä,

kirkkaista kuin viikuna;

missä vahaa ei ole, kynttilä polttaa sen hiukset.

Aamu koittaa silmien takana;

kallon ja varpaan navoilta tuulinen veri

liukuu mereen;

liioin aitaamatta, liioin paaluttamatta, taivaan ryöpsähdykset

suihkuavat sauvalle

ennustaen hymyssä kyynelten öljyn.

Yö silmäkuopissa kiertää,

kuin jokin pihkainen kuu, pallojen raja;

päivä valaisee luun;

missä kylmää ei ole, nylkevät puhurit avaavat

talven kaavut;

kevään kalvo riippuu silmäluomista.

Valo murtautuu salaisille tonteille

ajatusten huipuilla missä ajatukset tuoksuvat sateessa;

kun järkeily kuolee,

mullan salaisuus kasvaa silmän läpi,

ja veri loikkaa aurinkoon;

yllä joutopalstojen aamunkoitto seisahtaa.