JÄRVI

Edgar Allan Poe(1809-1849)

Keväässä nuoruuden osani oli

asustella laajasta maailmasta kohtaa

jollaista en voinut rakastaa vähäisemmin -

niin suloinen oli yksinäisyys

villin järven, mustin kivin sidotun,

ja korkein männyin ympärillä kohoavin.

Mutta kun Yö oli heittänyt käärinliinansa

paikan ylle, kuten ylle kaikkien,

ja salaperäinen tuuli kulki ohi

kuiskaten melodisesti -

silloin - oi, silloin, heräisin

kauhuun yksinäisen järven.

Silti tuo kauhu ei ollut pelkoa,

mutta värisevää iloa -

tunne jota jalokivinen kaivos

ei voisi opettaa tai lahjoa minua määrittelemään -

eikä Rakkaus - vaikka Rakkaus oli sinun.

Kuolema oli tuossa myrkyllisessä aallossa,

ja sen lahdessa sopiva hauta

hänelle joka sieltä voisi lohdutuksen tuoda

yksinäiseen kuvitteluunsa -

jonka yksinäinen sielu voisi tehdä

Eedenin tuosta hämärästä järvestä.