Matthew Arnold(1822-1888)
Meri on tyyni tänään,
vuorovesi täysi, kuu lepää kauniina
salmien yllä; Ranskan rannikolla valo
kimaltaa ja on poissa; kalliot Englannin seisovat,
kimmeltävinä ja suunnattomina, ulkona seesteisellä lahdella.
Tule ikkunaan, suloinen on yöilma!
Vain, pitkästä linjasta roiskeiden
missä meri kohtaa kuun valkaiseman maan,
kuuntele! kuulet raastavan pauhun
kivenmurikoiden jotka aallot vetävät takaisin ja sinkoavat,
palatessaan, ylös korkealle rannalle,
alkaen ja lopettaen, ja taas alkaen uudestaan,
värisevällä tahdilla hitaalla, ja tuovat
ikuisen sävelen surun sisään.
Sofokles kauan sitten
kuuli sen Egeanmerellä, ja se toi
hänen mieleensä samean luoteen ja vuoksen
ihmisen kurjuuden;
me löydämme myös äänessä ajatuksen,
kuullen sen luona tämän kaukaisen pohjoisen meren.
Uskon meri
oli kerran, myös, täysi ja ympärillä maan rannan
lepäsi kuin taitokset kirkkaan liivin käärityn.
Mutta nyt kuulen vain
sen alakuloisen, pitkän, vetääntyvän pauhun,
perääntyen hengitykseen
yötuulen, alas valtavia reunoja kolkkoja
ja alastomia kivikkoja maailman.
Oi, rakas, olkaamme uskollisia
toisillemme! Sillä maailma, joka näyttää
lepäävän edessämme kuin unien maa,
niin monimuotoinen, niin kaunis, niin uusi,
ei oikeastaan omannut enempää iloa, tai rakkautta, tai valoa,
tai varmuutta, tai rauhaa, tai apua tuskaan;
ja me olemme täällä kuin pimenevällä tasangolla
pyyhkäisemällä hämmentyneiden hätäisten äänten kamppailun ja paon,
missä tietämättömät armeijat ottavat yhteen yöllä.
(Dover Beach, 1867.)
Muokattu versio on luettavissa.
#MatthewArnold #Käännös #Käännösrunous #Lyriikka #Runo #Runoja #Runokäännös #Runosuomennos #Runot #Runous #Suomennos
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti