KIRKKOMAALLA KIRJOITETTU VALITUSRUNO (keskeneräinen, työn alla)

Thomas Gray(1716-1771)

Iltasoitto lyö kuolinkellot väistyvän päivän,
       ammuva lauma kiemurtaa hitaasti yli laitumen,
kyntömies kotiinpäin raahustaa väsynyttä tietään,
       ja jättää maailman pimeydelle ja minulle.

Nyt hiipuu kimmeltävä maisema katseessa,
       ja kaikkialla ilmassa pysyy vakava tyyneys,
paitsi missä koppakuoriainen kaartaa surisevaa lentoaan,
       ja uneliaat soinnit kellojen tuudittavat seurakunnat kaukaiset;

paitsi että tuosta muratinkietomasta tornista tuolla,
       nyreä pöllö kuulle valittaa
niistä, jotka vaeltaessaan lähelle hänen kammiotaan salaista,
       vaivaavat hänen muinaista valtaansa yksinäistä.

Alla noiden vankkojen jalavien, joita marjakuuset varjostavat,
       missä aaltoilee nurmi monella kummulla maatuvalla,
jokainen kapeaan kammioonsa ikuisesti laskettu,
       karkeat esi-isät tämän kyläsen nukkuvat.

Tuulekas kutsu suitsuketta hengittävän Aamun,
       leivonen visertämässä oljista kootusta vajasta,
kukon kimakka herätys, tai kaikuva torvi,
       enää ei ole herättävä heitä matalalta sängyltä.

Heille ei enää leimuava tulisija ole palava,
       tai kiireinen emäntä toimita illan tointaan:
Eivät lapset juokse änkyttämään isänsä paluuta,
       tai kiipeä hänen polviaan kadehdittua suudelmaa jakamaan.

Monesti sato heidän viikatteelleen taipui,
       heidän kyntövakonsa monesti itsepäisen mullan on murtanut;
kuinka hilpeästi he ajoivat valjakkonsa pellolle!
       Kuinka kumarsivat metsät alla heidän jykevän iskunsa!

Anna älä Kunnianhimon pilkata heidän hyödyllistä uurastustaan,
       kotoisia ilojaan, ja kohtaloaan hämärää;
eikä Mahtavuuden kuulla ylenkatsovalla hymyllä
       lyhyitä ja yksinkertaisia aikakirjoja köyhien.

Rehentely vaakunoiden, komeilu vallan,
      ja kaikki tuo kauneus, kaikki mitä vauraus koskaan antoi,
odottaa yhtäläisesti väistämätöntä tuntia.
      Polut kunnian vain hautaan johtavat.

Ja älkoon te, te ylpeät, lue syyksi heille puutetta,
      jos Muisto ei ylle heidän hautojensa mitään kunniamerkkejä nosta,
missä halki pitkän päälaivan ja ristikkoisen holvin,
      soiva hymni kohottaa sävelen ylistyksen.

Voiko muistorikas uurna tai eloisa rintakuva

       takaisin kartanoonsa kutsua hengityksen hetkellisen?

Voiko Kunnian ääni herättää hiljaisen tomun,

       tai Imartelu lievittää hiljaisen kylmän korvan Kuoleman?

Ehkä tähän laiminlyötyyn paikkaan on laskettu
       jokin sydän kerran raskaana taivaallisesta tulesta;
kädet, jotka sauvaa maailmanvallan huojuttaa olisivat voineet;
       tai herättäneet hurmioon lyyran elävän.

Mutta Tietämys heidän silmilleen runsasta sivuansa
       ajan rikkaan saaliin ei koskaan avannut;
kolea Puute tukahdutti ylvään raivonsa,

       ja jäädytti sielun leppeän virtauksen.

Niin monta arvokiveä puhtaimman säteen rauhaisan

       pimeät mittaamattomat luolat valtameren kantavat:

niin moni kukka on syntynyt näkemättömänä punastumaan,

       ja tuhlaamaan suloisuutensa ilmalle aavikon.

Jokin kylä-Hampden, joka uljain rinnoin

      pienen hirmuvaltiaan peltojensa kesti;

jokin mykkä hohdoton Milton täällä voi levätä,

      jokin Cromwell syytön vereen maansa.

Suosionosoitukset kuuntelevien senaattien käskettävinä,
      uhat kivun ja tuhon halveksittavina,
levittämisen runsauden yli hymyilevän maan,
      ja lukemisen historiansa silmistä kansakunnan,

heidän osansa kielsi, eikä rajoitetut yksin
      heidän kasvavat hyveensä, vaan rikoksensa vangittuina;
kielletyt kahlaamasta valtaistuimelle halki teurastuksen,
      ja sulkemasta portit säälin ihmiskunnalle,

piinatut vihlaisut tiedostetun totuuden kätkemästä,
      tukahduttamasta punastukset teeskentelemättömän häpeän,
tai kasaamasta pyhättö Ylellisyyden ja Ylpeyden
      suitsukkeella Muusan tulessa sytytetyllä.

Kaukana melusta ihmisjoukon alhaisen kiistan,

      heidän hillityt toiveensa koskaan eivät oppineet harhaamaan;

pitkin viileää suljettua laaksoa elämän

      he pitivät hälisemättömän tiensä kulun.

Kuitenkin jopa näitä luita loukkaukselta suojelemaan

      silti jokin muistomerkki hauras lähelle on korotettu,

koristettuna riimeillä karkeilla ja veistoksella muodottomalla

      pyytää hetkellistä kunnioitusta huokauksen.

Heidän vuotensa, heidän nimensä, lausumat oppimattoman muusan,

      paikka maineen ja elegian tarjoaa:

ja monta pyhää tekstiä ympärille hän levittää,

      jotka opettavat maaseudun moralistin kuolemaan.

Sillä kuka mykälle Unohdukselle saaliiksi,

      tämän miellyttävän levottoman olemassaolon luovutti,

jätti lämpimät ympäristöt riemukkaan päivän,

      eikä luonut yhtä kaipaavaa, viipyvää katsetta takaisin?

(Elegy Written in Church Courtyard, 1751.)

Runosta on olemassaoleva suomennos, Yrjö Jylhän(1906-56) käännös Elegia maakylän kirkkomaalla, teoksessa Englantilaisen kirjallisuuden kultainen kirja(1933). Aale Tynni(1913-97) muokkasi Jylhän suomennoksesta version teokseen Tuhat laulujen vuotta(1957) nimellä Elegia, kirjoitettu maakylän kirkkomaalla.