OXFORD

W. H. Auden(1907-1973)

Luonto tunkeutuu: mustavarikset collegen puutarhassa

yhä puhuvat, kuin vikkelät vauvat, tuntemuksen kieltä;

luona tornin joki yhä juoksee suuntaan rannikon ja on juokseva,

                        ja kivet tuossa tornissa ovat täysin

                        tyytyväisiä yhä painoonsa.

Ja mineraalit ja olennot, niin syvästi rakastuneina

    elämiinsä

laiskuuden syntinsä pois sulkee muut kaikki,

haastaa hermostuneet opiskelijamme huolettomalla kauneudellansa,

                        asettaen ainokaisen virheen

                        vastaan heidän lukemattomia vikojansa.

Oi näillä sisäpihoilla missä Viisaus kunnioittaa itseänsä

kaikuuko alkuperäinen kivi vain tuota ylistystä

pinnallisesti, vai lausuuko lattean lohdutuksen hymnin,

                       perustajan kyseenalainen siunaus

                       kaikille jotka palvovat Menestystä?

Luvaten terävälle miekalle kaikki kimaltelevat palkinnot,

autot, hotellit, palvelut, riehakkaan sängyn,

sitten vallan vaimentaa skandaali testamentilla,

                       lesken kyyneleet unohdettu,

                       isättömät huomiomatta.

Kuiskaten autonkuljettajille ja pikkutytöille, turisteille ja

    lehtoreille,

että tietoisuus siitetään väkivallan kuumassa kohdussa

joka myöhäisinä tunteina ymmärryksen ja väsymyksen

                       puristaa vasten kyynelehtivää rintaansa

                       tuon sinisilmäisen rakkaan pään.

Ja onko tuo lapsi onnellinen kanssa laatikon onnea tuovien kirjojensa

ja kaikkien opiskelun vitsien? Linnut eivät voi surra:

viisaus on kaunis lintu; mutta viisaalle

                       usein, usein on kiellettyä

                       olla kaunis tai hyvä.

Ulkona, joitakin tehtaita, sitten koko vehreä maaseutu

missä tupakka lohduttaa pahaa, heikkoa suudelma;

missä tuhannet sätkyttelevät ja törkkivät ja kuluttavat rahansa:

                       Eros Paidagogos

                       itkee neitsytvuoteellansa.

Oi, jos tuo ajattelematon lähes luonnollinen maailma

nappaisi hänen surunsa rakastavaan aistilliseen sydämeensä!

Mutta hän on Eros ja hänen täytyy vihata mitä eniten rakastaa;

                       ja nainen on osa Luontoa; Luonto

                       voi rakastaa vain itseänsä.

Ja yli puheliaan kaupungin kuin minkä muun tahansa

itkevät sitomattomat enkelit. Täällä myös tieto

    kuolemasta

on kuluttava rakkaus, ja luonnollinen sydän kieltää

                       matalan imartelemattoman äänen

                       joka ei nuku kunnes se tulee kuulluksi.

Oxford julkaistiin The Listener -lehdessä helmikuun 9. päivänä vuonna 1938 ja sitten runokokoelmassa Another Time(1940), jonka sivuilta 22-23 se on tähän käännetty. Runosta on olemassa myös lyhyempi versio.

Kuvituksena on skotlantilaisen taiteilijan James Greigin(1861-1941) työ Magdalen College, Oxford.

#Auden #WHAuden #WystanHughAuden #Englanti #EnglanninKirjallisuus #EnglanninRunous #EnglantilainenKirjallisuus #EnglantilainenRunous #Kirjallisuus #Käännös #Käännöskirjallisuus #Käännösruno #Käännösrunous #Lyriikka #Runo #Runoja #Runokäännöksiä #Runokäännös #Runosuomennos #Runot #Runous #Suomennos