MIES KUOLLEESSA KONEESSA

Donald Hall(1928-2018)

Ylhäällä rinteellä Uudessa-Guineassa

Grumman Hellcat

jumittuneena kädenpaksuisten

kirkkaiden viiniköynnösten keskellä.

1943 lentäjän kouristunut käsi

ohjasi sen tänne

missä kukaan ei ole koskaan ollut.

Ohjaamossa kypäräpäinen

luuranko istuu

selkä suorana, kaulan

ja olkapäiden kuivien jänteiden

ylläpitämänä, ja vöiden

jotka sitovat ristiluun

istuimen halkeilleeseen nahkaan ja rintalastan

laskuvarjon

kangaspeitteeseen.

Tai sano sirpale

ei osunut häneen, hän lensi

takaisin lentotukialukselle, ja joka

aamu kulkee junalla, hänen kalpeat

kätensä mustalla laukulla, ja istuu

selkä suorana, tiukasti

sidoksissa.

(The Man in the Dead Machine, 1966.)

Donald Hall oli eliittiyksityiskoulussa ja Yhdysvalloissa Harvardin ja Stanfordin, sekä Englannissa Oxfordin, yliopistoissa koulutettu yhdysvaltalainen akateemikko, kirjallisuustoimittaja ja runoilija, jonka esikoiskokoelma julkaistiin vuonna 1955. Hänen vaimonsa oli runoilija ja kääntäjä Jane Kenyon(1947-1995), joka oli ollut Hallin oppilaana hänen toimiessaan Michiganin yliopiston professorina pelkillä kaksilla kandidaatin papereilla; Kenyon, joka hankki maisterin paperit ollessaan vielä Hallin oppilaana vuonna 1972, luopui omasta mahdollisesta akateemisesta urastaan Hallin vetäytyessä perimälleen, vuonna 1803 perustetulle ja hänen suvulleen vuodesta 1865 kuuluneelle maatilalle New Hampshiressa, joka myytiin hänen kuoltuaan 395 000 dollarilla. Siellä Kenyon, joka kuoli leukemiaan, kärsi usein masennuksesta.

Musta taide

Anne Sexton(1928-1974)

Nainen joka kirjoittaa, tuntee liian paljon,

nuo hurmostilat ja enteet!

Aivan kuin kierrot ja lapset ja saaret

eivät olisi tarpeeksi; aivan kuin surijat ja juorut

ja vihannekset eivät olisi koskaan tarpeeksi.

Hän luulee voivansa varoittaa tähtiä.

Kirjoittaja on pääasiallisesti vakooja.

Hyvä rakastettu, minä olen tuo tyttö.

1926

Weldon Kees(1914-1955)

Kuistin valo tulee päälle taas.

Varhainen marraskuu, kuolleet lehdet

haravoitu kasoihin, vitsoista punottu

keinu narisee. Halki tonttien

fonografi soittaa jazzia.

Oranssi kuu. Näen elämät,

naapureiden, kartoitetut ja turmellut

kuten kaikki edessä olevat sodat, ja R.

hulluna, B. hänen kurkkunsa leikattuna,

viidentoista vuoden päästä, Omahassa.

En tuntenut heitä silloin.

Terrierieni raapii ovella.

Ja olen takaisin katsomasta Milton Sillsiä

ja Doris Kenyonia. Kaksitoistavuotias.

Kuistin valo tulee päälle taas.

Ajatukset ovat omenia puussa,

niitä ei ole tarkoitettu kenellekään erityisesti,

mutta ne päätyvät kuulumaan

sille, joka ottaa ne.

Hugo von Hofmannsthal(1874-1929)

Käännöksen käännös.